Hevosen ja ihmisen välisestä dialogista

Tietoessee - Kikka Seppä

— Ongelmat ihmisen ja hevosen vuorovaikutuksessa liittyvät harvemmin tunteisiin. Ongelmat syntyvät enemminkin suhtautumisesta tunteisiin, hevosen tunteisiin ja toisten ihmisten tunteisiin. Hankaluuksia seuraa, jos tunteet pyritään kieltämään tai niiden ilmaisuun kannustetaan epätarkoituksenmukaisella tavalla, kuten "älä näytä hevoselle, että pelkäät", "suutu sille!" tai "älä anna sen sikailla". (Alongi & Mannilla & Seppelin 2024, s.7).

Lainaus on teoksen Tunnetaitoja hevosihmisille alkusanoista.

Suomen Opetushallitus määrittelee dialogisuudesta eli vuoropuhelusta (myös vuorovaikutus) seuraavasti: "Dialogisuus eli vuoropuhelu on eettisesti arvostavaa toisten ihmisten kohtaamista, tasavertaisuutta tavoittelevaa vuoropuhelua, ristiriitaistenkin äänien kuuntelemista, totuuden etsintää, kasvua ja kasvatusta, joka muuttaa niin itseämme kuin maailmaamme" (Suomen Opetushallitus 2025). Ajattelen niin, että dialogisuuden, eli vuoropuhelun, eli vuorovaikutuksen määritelmä ei muutu, vaikka sanan "ihminen" tilalle vaihdetaan sana "hevonen".

Puolestaan, jos muutetaan Tunnetaitoja hevosihmiselle alkusanojen sitaattien sana "hevonen" sanaksi "ihminen", ja ajatellaan että kyseessä on kahden tai useamman ihmisen välinen dialogi, kuulostaisi se tältä: "Älä näytä sille (ihmiselle), että pelkäät!", "Suutu sille (ihmiselle)!", "Älä anna sen sikailla (ihmisen)!", sellaisessa vuorovaikutustilanteessa, jossa tarkoituksena olisi päästä yhteiseen hyvään lopputulokseen ja toimia yhteistyössä, niin aika kaukanahan tuo on dialogisuuden eli vuorovaikutuksen määritelmästä; ennemminkin toinen sanelee ja toinen yrittää ymmärtää mitä helkuttia se toinen tai kolmas tarkoittaa.

Myös Leena Kurikka viittaa tähän teoksessaan Hevosesta - Käytännön psykologiaa arkeen. Hän toteaa, että ihminen lähestyy aina voimakkaasti ja suoraviivaisesti hevosta, vie ulos, hakee sisään, valjastaa, satuloi ja treenaa. Kurikka jatkaa, että hevonen on luonnostaan arka, pelokas, tai sillä on huono itsetunto ja ihminen puolestaan käyttäytyy itselleen ominaisesti, eli hevosen näkökulmasta pedon tavalla. Tällöin ihminen ei aisti hevosen tunnetiloja eikä osaa lukea hevosen kehonkieltä. Kun hevonen ensin koittaa näyttää, että siitä tuntuu pahalta; se ehkä luimii tai alkaa näykkimään, mutta jos sekään ei auta, ryhtyy hevonen kääntämään takapuoltaan ovea kohti ihmisen tullessa karsinaan pitääkseen ihmisen loitolla. Hevoselle huudetaan.

Lopulta hevonen on niin vaikeasti käsiteltävissä, että sen sanotaan olevan hullu ja se "laitetaan kuriin", esimerkiksi vetäisemällä raipalla. Hevosesta on tullut aggressiivinen ja sillä voi olla melkoisen kurja kohtalo. Kurikka muistuttaa, että ihmisen täytyy muuttua, jotta hevonen voi muuttua ja muutos olisi pysyvä. Hän jatkaa: "Hevosen käytös muuttuu ja sen olo helpottuu sitä mukaa kun ihminen kehittyy". (Kurikka 2009, s. 16 ja17.)

Ja tässä on ehkä tämän kirjoituksen tärkein lause: "Hevosen käytös muuttuu ja sen käytös helpottuu sitä mukaa kun IHMINEN KEHITTYY". Kun ihminen kehittyy vuorovaikutuksessa, dialogissa ja hevosen tunnemaailman ja sen kehonkielen ymmärtämisessä, sekä siinä, millainen eläin hevonen on, homma muuttuukin mitä ilmeisimmin helpoksi. Ja kun ihminen haluaa oikeasti kehittyä, kehittää hän samalla myös itseään. Näinhän toteaa Suomen Opetushallituskin dialogisuuden eli vuorovaikutuksen määritelmän viimeisessä kohdassa: "Dialogisuus on kasvua, joka muuttaa niin itseämme, kuin maailmaamme." Ja tietenkin hevosiamme. Kurikka vielä muistuttaa, että hevosen luottamuksen saavuttamista voi nopeuttaa oikeanlaisella kommunikoinnilla ja maasta käsin tehdyillä harjoituksilla. Ja tässä ollaan taas: maasta käsin tehdyt harjoitukset! Niiden merkitystä ei varmastikaan voi enää mitenkään sivuuttaa.

Dialogisuuteen kuuluu myös eräs tärkeä asia, ja se on - rajat sekä kunnioitus. Sekä rajojen että kunnioituksen täytyy olla molemminpuoleista ja vastavuoroista. Muuten ei ole dialogia vaan toinen kävelee toisen yli. Alongi & Mannila viittaavat tähän toteamalla, että epäselvät rajat voivat johtaa siihen, että pyydämme hevosta tekemään jotain, mihin se ei ole vielä valmis, tai että sälytämme hevosen kannettavaksi omia tunne-elämämme ongelmia ottamatta huomioon hevosen emotionaalista tilaa, tai voimme työntyä hevosen tilaan ilman lupaa esimerkiksi koskemalla hevosta vaikkei se sitä halua. Myös silloin kun omat rajamme ovat epäselvät, voimme antaa hevosen koskea itseämme, vaikka se tuntuu meistä epämiellyttävältä ja tämä voi johtaa suoranaiseen turvallisuuden sivuuttamiseen. (Alongi & Mannila & Seppelin 2024, s. 86 ja 88)

Kurikka on samoilla linjoilla. Hän muistuttaa, että hevonen on taitava kehonkielen käyttäjä, ihminen puolestaan huono. Saaliseläimenä hevonen pohjimmiltaan kunnioittaa ihmistä. Hevonen kuitenkin kadottaa kunnioituksensa oltuaan jonkun aikaa ihmisen kanssa tekemisissä ihmisen puutteellisen vartalonkielen ja käytöksen takia. Ihminen esimerkiksi saattaa tahtomattaan väistää hevosta, ja laumassa väistävä laumanjäsen alistuu aina (eikö muuten juuri tähänkin auttaisi maasta käsin tehdyt harjoitteet!). Jälleen ihmisen on kehityttävä ja muutettava omaa käytöstään. Omat tunnetilat, teot ja motiivit täytyy analysoida. Ego ja sen teot on erotettava oikeasta minästä ja opeteltava käyttäytymään toisin, jotta hevonen voi taas kunnioittaa ihmistä. Kurikka vielä jatkaa, että liiallinen hellämielisyys ei ole kilttiä hevoselle, vaan hevonen voi paremmin ja tuntee olonsa turvalliseksi, kun sillä on selkeät rajat. (Kurikka 2009, s. 20-22). Niinhän me kaikki voimme paremmin, silloin kun minä tiedän sinun rajasi ja sinä minun. Ja tietysti silloin kun vähintäänkin tiedän omat rajani. Silloin meidän välillämme voi olla oikeasti eettisesti arvostava, tasavertaisuutta tavoitteleva, ristiriitaisiakin ääniä kuunteleva, totuutta etsivä ja kumpaakin kasvattava vuoropuhelu eli dialogi, joka muuttaa meitä molempia kohti parasta mahdollista versiota itsestämme. Ihmisen ja hevosen välisessä dialogissa tilanne lienee täysin sama.

Koska kirjoittaja on kirjailija, joka rakastaa dialogia, ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimista, oli ihmisen ja hevosen välisen dialogin lähdeaineistoon tutustuminen äärettömän mukaansatempaavaa. Tekstin lopun lähdeluettelosta löytyvät lähdeaineistokirjojen tiedot, jotka molemmat veivät ainakin kirjoittajan mukanaan niin, että ne menivät heti lukulistan ykkösiksi. Tunnetaitoja hevosihmiselle –kirjan voisivat lukea muutkin kuin hevosihmiset; sen tietomäärä ja suuri ymmärrys ihmisluonteesta, ihmiselämästä, tietenkin hevosista, sekä ihmisen ja hevosen vuorovaikutuksesta on mielestäni poikkeuksellisen syvällistä.

Kirjoittaja on myös pitkän linjan hevosharrastaja ja vaikka on ikänsä kuullut siitä, kuinka ihmisen tulisi ymmärtää hevosen kehonkieltä, tajuaa kirjoittaja juuri nyt, ettei hän ole ymmärtänyt siitä hölkäsenpöläystä, vaan on ollut lähinnä se Kurikan mainitsema peto, ei ehkä aina, mutta suurimman osan hevosten kanssa käytetystä ajasta. Tieto lisää tuskaa, vai lisääkö kuitenkaan? Palautan mieleeni Kurikan lauseen: "Hevosen käytös muuttuu ja sen olo helpottuu sitä mukaa kun ihminen kehittyy". Ihmisen on nyt aika kehittyä. Kirjoittaja myös vetää vessanpöntöstä alas loppuun kuluneen lauseen "olen pitkän linjan hevosharrastaja". Matka on todellakin vasta alussa ja vauvanaskeleilla mennään juuri nyt. Ja se saa kirjoittajan lähes liikuttumaan.

Haluathan jatkossakin olla mukana Suomen Hevosurheiluliitossa tällä matkalla oppimassa ja tekemässä hyvää hevostemme eteen meidän kanssamme? Takaamme, että uusilta maisemilta ja näköaloilta et voi välttyä.