Maasta käsin vai maastakäsittely?

Kolumni, kirjoittanut Kikka Seppä

Jatkan matkaani maastakäsittelyn maailmaan. Kävin aiheesta mielenkiintoisen keskustelun kouluttaja Mia Jurvalan kanssa haastatellessani häntä Suomen Hevosurheiluliitossa tänä syksynä alkaneista maastakäsittelyn kilpailuvalmennuksista. Haastattelu on jäsenille luettavissa Suomen Hevosurheiluliiton jäsensivuilla. Keskustelun myötä edessäni onkin yllättäen aivan uusi maisema, jollaista en ollut aiemmin nähnyt, vaikka kauan olenkin hevosten kanssa touhunnut. Jotain hapuilevaa tuosta maisemasta muistan kuitenkin kohdanneeni liittyessäni aikoinaan erään hienon hevosen hoitotiimiin. Olin jo tutustunut uuteen ystävääni ratsastaen kuukauden tai puolentoista verran. Aikamoista haparointia se tietenkin osaltani oli siinä alkuvaiheessa. Hevonenkin oli tietysti myös ihmeissään uuden ihmisen oudoista tavoista. Mitään kommunikaatiota välillämme ei tietenkään siinä kohtaa ollut. 

Uusi hevosystäväni oli jo eläkkeellä ja vanha jalkavaiva alkoi sen verran vaivata, että hevosen omistajat päättivät jatkaa liikuttamista maasta käsin ainakin kuukauden ja mahdollisesti pidempään, niin kauan kuin voitaisiin varovasti taas aloittaa ratsastaminen. Muistan ajatelleeni, että tämähän on oikeastaan aika hyvä juttu, sillä nyt voin tutustua uuteen ystävääni ehkäpä jopa paremmin kuin selästä käsin, kun tuttavuutemme on vielä nuori. Niinpä seuraavat kaksi kuukautta talsimme yhdessä metsäpolkuja ja -teitä, kävelimme ratsastuskentällä ja maneesissa, välillä vähän hölkkäilimmekin muutamia askeleita. Olimme kiinnittyneet toisiimme riimunarulla tai juoksutusliinalla. Tutustuimme toistemme eleisiin ja tapoihin toimia, olinhan minäkin uusi ihminen hevosen elämässä. Opettelimme siis sitä kuuluisaa dialogia toistemme kanssa. Veikkaan että tuosta maasta käsin tehdystä yhteisen tien opettelemisesta oli apua, kun sitten vihdoin aloimme kulkea yhdessä niitä samoja metsäpolkuja ja -teitä, tai tekemään voltteja ja laukanvaihtoja ratsastuskentällä tai maneesissa, nyt ratsastaen.

Jatkan kuitenkin vielä sitkeästi hakemista ja sitten minua onnistaa. Suomen Ratsastajainliiton Hämeen jaoston Hevosen kanssa-julkaisusarjassa käsitellään maastakäsittelyä. Ryhdyn lukemaan, ja kuinkas ollakaan, asiantuntijana tekstissä on – kukas muu, kuin kouluttaja Mia Jurvala. Heti löydänkin jutusta taas uuden, asiaa avaavan kohdan – ja se on: hevosen jalat, niistä edempänä. Mia myös toteaa artikkelissa, kuten vähän jo ounastelinkin aihetta käsittelevän tiedon vähäisyyden vuoksi, että maastakäsittelystä on tullut vähän mystinen käsite, että se olisi jotenkin outoa tai jopa hörhöä, ja jatkaa, että "mutta kun ilman sitä (maastakäsittelyä) ei voi hevosen kanssa toimia". Mia jatkaakin, että maastakäsittely on kaikkea sitä mitä ei tehdä selästä tai kärryillä, ja muistuttaa, että on ihmisen vastuulla, että hevonen ei tunne tarpeetonta kipua tai pelkoa. Ja nyt tullaan niihin jalkoihin: eli käytännössä edellä mainittu tarkoittaa sitä, että ihminen saa tarvittaessa hevosen jalat pakottamatta liikkumaan siihen suuntaan mihin pyydetään, tai pysymään paikoillaan. Eli ajatus hevosen jalkoihin, eikä päähän, niin kuin useasti on, näin minä tämän ymmärrän. Tarhaan on nimittäin aamulla huomattavasti mukavampi mennä niin ettei kumpikaan jännitä. Mia vielä jatkaa, että maastakäsittelyn hienous on siinä, että se menee hiukan kuin varkain mukaan ratsastukseen. Jos kuuliaisuutta, rentoutta ja luottamusta ei saada aikaiseksi maasta käsin, on hyvin epätodennäköistä, että sitä saavutetaan myöskään selästä.

Niin kuin aiemmin totesin, on hevosia aivan varmasti käsitelty myös maasta niin kauan kuin ihminen kesytti hevosen työhön, sotaan, kuljettamiseen, matkantekoon, ja harrastamiseen. Opetetaanhan jo varsatkin ensin maasta. Entä sitten esimerkiksi maatilan töissä kyntöön käytettävät työhevoset, onhan sekin maasta käsin tehtävää työtä. Karjanajoon hevoset opetetaan ensin maastakäsin ja olen myös nähnyt dokumentin, jossa korkeimman kouluratsastuksen taitajat, Espanjalaisen Ratsastuskoulun hevoset opetetaan ensin maasta käsin. 

Edellä mainittu johtaakin nyt siihen, että minua alkaa aivan tavattomasti kiinnostaa maastakäsittelyn historia, sillä kaikella on aina tarkoituksensa. Mutta se tutkimus vaati sitä lähdeaineistoa, ja perehtymistä vanhoihin hevostaitoihin. Kunhan materiaalia on riittävästi, palaan asiaan.