Suomenhevonen - kansallissankarimme

06.12.2025

Artikkeli Kirjoittanut ja useasta eri lähdeteoksesta koonnut: Kikka Seppä

"Suomenhevonen on rehti ja sisukas suomalainen. Se on totinen puurtaja, joka on sisimmiltään herkkä. Kun suomenhevosten omistajilta kysytään, millainen on suomenhevonen, saadaan liuta ylistäviä lausuntoja, kuten kiltti, rehellinen, viisas, sisukas, ahkera, herkkä, sopeutuva, uskollinen ja luotettava. Suomenhevonen on kasvanut meidän suomalaisten rinnalla, ja ehkä juuri siksi se on meille suomalaisille niin rakas."
Lainaus on Sari Kanalan teoksesta Suomenhevonen.

SUOMENHEVOSEN HISTORIAA

Suomalaisen hevosen historia tunnetaan noin tuhannen vuoden ajalta. Suomalainen hevonen kehittyi pohjoiseurooppalaisesta metsähevosesta, sekä monista eurooppalaisista, venäläisistä ja baltialaisista roduista. Suomenhevonen on toiminut monenlaisissa tehtävissä historian aikana. Se on ollut ihmisen kumppanina sotilasratsuna, sotahevosena, evakkokuljetuksissa, työhevosena metsä- ja peltotöissä, ratsuna, vossikkana ja ravihevosena. Suomenhevonen on ollut myös tärkeä perheenjäsen, jonka kanssa tehtiin päivittäin töitä. Yleensä perheillä oli varaa pitää vain yhtä hevosta ja siksi hevonen olikin perheelle elintärkeä ja sitä arvostettiin enemmän kuin muita kotieläimiä. 1800-luvulla saatettiin vielä jopa pitää talvisin perheen ainoaa suomenhevosta sisällä talossa, jossa sillä oli uunin takana oma pilttuu. Siellä se sai levätä ja syödä heinää (Kanala 2025, s. 5 ja 6).

Suomenhevonen on ainoa Suomessa jalostettu hevosrotu. Valtio ryhtyi tukemaan suomalaisen hevosen jalostusta 1800-luvun jälkipuolella niin taloudellisesti kuin myös asetuksin. Varsinaisesti rodun syntyhetkenä pidetään vuotta 1907. Tällöin perustettiin suomenhevosen kantakirja eli jalostukseen hyväksyttävien puhdasrotuisten orien rekisteri (Savikko 2017, s. 7).

LUOTETTAVA KAVERI - KESTÄVÄ TOVERI

"Erinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole ainoastaan oivallinen vetäjä, joka kokoonsa nähden enemmän kuin mikään muu hevonen jaksaa kiskoa raskaita kuormia pitkät matkat, vaan myös erinomainen sotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni muu hevonen sitä etevämpi, mutta pitkissä taisteluissa ja pitkillä marsseilla se on vaikuttanut voittoihin sillä, että se on pysynyt virkeänä ja vahvana silloinkin, kun vihollisen hevoset ovat jo väsyneinä laahanneet jalkoja perässään. Kilpa-ajoissa, joissa matkat ovat lyhyet, se ei vedä vertoja uljaille Arabian, Englannin tahi Venäjän hevosille, mutta pitemmillä matkoilla sen ei tarvitse pelätä kilpailijoitaan. Sillä, kun se on hyvin hoidettu ja harjoitettu, se osoittautuu usein erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se menettää toisten alkuvauhdin aikana, sen se ajan myötä voittaa takaisin kestävällä juoksullaan."

(Saastamoinen (toim.) 2007, ote Sakari Topeliuksen teoksesta Maamme kirja (1875), s. 53).

Suomenhevosta siis pidettiin viisaana, varmajalkaisena ja harkitsevana kulkijana, johon voitiin luottaa vaarallisillakin matkoilla. Suomenhevosen kykyä muistaa ja löytää tuttu reitti pimeässäkin on niin ikään kautta aikojen pidetty lähes yliluonnollisena. Kustaa Vilkuna kirjoitti vuonna 1958 suomenhevosesta seuraavasti: "Kotoisen pienhevosen intelligenssi onkin harvinaisen suuri. Vieläkin voi havaita, miten se nopeasti oppii hampaillaan avaamaan portin ja veräjän. Pysyy tuiskulla ja pimeällä jalan horjahtamatta vaikealla lumen tukkimalla tiellä ja löytää erehtymättä tien kotiin, usein varmemmin kuin outo ajaja." (Savikko 2014, s. 136).

Suomalaisen hevosen kykyä kulkea harkiten ja varoen vaikeassa maastossa on kiitelty aina. Varsinkin lukuisten alamäkien laskeutuminen vaunujen kanssa vaati varmuutta ja malttia. Tuhansien vesistöjen maassa jouduttiin välistä nousemaan myös lautalle, jolle hevoset ja kärryt juuri ja juuri mahtuivat. Samanlaisia, veneiden päälle rakennettuja soudettavia lauttoja käytettiin jatkosodassakin (Savikko 2014, s. 146). Ei siis ihme, että suomenhevonen palveli sotilaiden rinnalla luotettuna ja arvostettuna toverina isänmaan puolustuksessa.

URHOOLLINEN MAANPUOLUSTAJA

"Jokaisen hevosen mukaan oli tuotava asiaankuuluvat puhdistusvälineet, loimet, tallipäitset marhamintoineen, loimivyöt, rehusäkit, ja vesisangot juottamista varten. Vaununvanhimmat huolehtivat, että kuormaussillat olivat hyvin hiekoitettuja, jotteivat hevoset liukastelleet, ja että vaunujen välipuut ja poikkilaudat ovat paikoillaan. Tukevan Sulotar joutui kolmanteen vaunuun ja Tukeva kävi itse taluttamassa sen sinne kuormaussiltaa pitkin välittämättä nuorista urhoista, jotka uhosivat tietävänsä hevosten lastaamisesta kaiken.

- Älkäähän työ parrattomat, Tukeva naurahti lempeästi ja otti Sulottaren omiin hoteisiinsa.

Hän ohjasi Sulottaren vaunun vasemmalle puolelle, siihen kohtaan jossa hevosella oli eniten tilaa. Hän peruutti hevosen paikoilleen, pani kätensä sen kaulalle ja katsoi sen silmiin. Sitten hän kuiskasi hevosen korvaan:

- Mie tuun sinuu hakemaa, vartu minnuu. Jos tulloo ikävä, syöt Kolmannen eskatroonan kolmannen joukkueen tallin sivulauvan, alota se sillo ko Piitulainen tulloo ovesta sissää." (Saastamoinen (toim.) 2007, ote Laila Hietamiehen teoksesta Siellä jossakin (Otava 2003)).

Ennen talvisodan alkua Yleisten Harjoitusten aikana puolustusvoimat määräsi palvelukseen yli 60 000 hevosta. Varattavien hevosten tuli olla 5-17 vuotiaita, terveitä ja käyttökelpoisia tammoja tai ruunia. Kantakirjaan merkittyä hevosta, kantavaa tammaa ja alle viiden kuukauden ikäistä hevosta ei määrätty varattavaksi. Loka-marraskuussa 1939 laskettiin, että Suomessa on ottokelpoisia hevosia noin 170 000, joista puolet joutui sotarintamalle ja loput rehkivät kotirintamalla. Talvisotaan määrättiin vajaat 4000 hevosta. Monet maalaishevoset lähtivät ensimmäiselle sotaretkelleen äkisti, ja koska hevonen oli tärkeä elannonhankkija, mutta myös tärkeä perheenjäsen, ei omistaja kyennyt aina luovuttamaan ainokaistaan tuntemattomiin käsiin ja vielä sotarintamalle. Eläinlääkäri Veikko Rislakki muisteli että "semmoisia tapauksia oli paljon, kun omistajat yrittivät estää hevosen joutumisen sotaan". Kuulema eräskin isäntä oli lyönyt naulan kavioon saadakseen hevosen ontumaan. Eräs toinen isäntä, uljas ja kookas vanhus, ei ollut antanutkaan Tampereen Hippoksella pidetyssä luovutustilaisuudessa ohjaksia vieraisiin käsiin. Kysyttäessä oliko hevosessa jotain vikaa, oli isäntä puhjennut kovaääniseen itkuun (Savikko 2014, s. 183 ja 184).

Valtaosa reservistä otetuista hevosista oli suomenhevosia ja ne toimivat erilaisissa kuljetustehtävissä, sillä pitkänmatkan kuljetuksia voitiin hoitaa junalla ja moottoriajoneuvoilla, mutta rintamalla ja sen läheisyydessä huolto oli hevosten varassa. Sitkeä suomenhevonen pääsi paikkaan kuin paikkaan ja sen kanssa voitiin liikkua maastossa äänettömästi ja huomaamattomasti. Koska useimmat suomenhevoset tekivät töitä ympäri vuoden kärryjen, reen ja maatalouskoneiden edessä, oli työ rintamallakin enimmäkseen kuljettamista. Hevoset vetivät ja kantoivat muun muassa muonaa, rehua, ammuksia, tykkejä, postia ja varusteita, ratsastajia, haavoittuneita ja sankarivainajia (Savikko 2014, s. 181).

RINTAMATOVERIT

"- Ja pittää muka luopua hevosista! Mitä nää sotaherrat meinaat! Tukeva ärhenteli talleille tullessaan. - Mite helkutissa elämä kulkoo ilman Sulotarta. Mihi myö jouvutaa, ko ei ole hevosii? Mie en raaski luopuu täst miu Sulottarestai. Koko sota on oltu yhessä, häne kanssaa mie olen itkent ja naurant. Hää on miu ystäväi. Hänel ko haastat, hää ei sano mittää, katsoo vaa silmillää ikääkö olis minnuu rakastunut. Heti ymmärtää itsekkii ko hölmöilöö, miun ei tarvitse ko kerran huutaa, ni heti alkaa roikottaa päätää." ((Saastamoinen 2007 (toim.), ote Laila Hietamiehen teoksesta Siellä jossakin (Otava 2003)).

Se, että hevosen ja ihmisen yhteistyö sujuu, ei ehkä enää tänä päivänä ole elämän- ja kuoleman kysymys, mutta sodan jylisevillä rintamilla se oli.

Polle-hevosen hoitaja Toivo Kuitunen kertoi, että usein hevonen havaitsi lähestyvän vaaran tarkemmilla aisteillaan paljon aiemmin kuin miehet. Kuitunen muisteli: "Polle oli kuin tutka, se varoitti ajuria vieraista ja oudoista äänistä hyvissä ajoin, mutta sen elehtimistä piti ymmärtää." Kuitunen osasikin lukea hevosen varoituksia; hiljaista paikallaantanssia ja korvien höristelyä. Etenkin asemasotavaiheen aikana miehillä oli aikaa hoitaa hevosia niin, että työpari ehti kiintyä toisiinsa. Hyvällä hevosmiehellä oli taskussaan aina sokeria tai näkkileipää hevoselleen ja yleensä herkkupalat vielä piti varastaa. Sotilaat saattoivat myös olla niin kiintyneitä nelijalkaisiin sotatovereihinsa, että vaaransivat oman henkensä - ja joissain tapauksissa myös menettivät sen - koska he eivät voineet seurata haavoittuneen hevosen tuskia, vaan asettuivat tulitukselle alttiiksi antaessaan armonlaukauksen (Savikko 2017, s. 113).

Hevoset tarvitsivat suojaa sekä vihollisilta että säältä. Hevosia majoitettiin tyhjillään olevissa navetoissa ja talleissa (kunhan oli varmistettu, ettei niissä ollut tarttuvia tauteja), mutta myös hätäisesti kyhätyissä kangas- ja havukatoksisissa korsuissa, sekä kenttätalleissa. Suomenhevosen kykyä selviytyä äärioloissa oli tutkittu jo ennen sotia. Tutkimuksen mukaan raskas työ vaikutti hevosen yleiskuntoon selvästi enemmän kuin rehutus ja majoitus. Jopa ihan kireimmillä pakkasilla suomenhevoset pärjäsivät ulkomajoituksessa yllättävän hyvin. Sekä ase- että kotirintaman suomenhevoset oppivat syömään paremman puutteessa selluloosaa. Rehuselluloosaseoksessa oli 60 % selluloosasilppua, 37,5 % kaurajauhoja ja 2,5 % kivennäistä. Jauhe pantiin lämpimään veteen edellisenä päivänä ja sekoitettiin puuroksi, jolloin se ei turvonnut vatsassa kovinkaan pahasti. Talviolosuhteissa oli kostean ruoan tarjoaminen kuitenkin hankalaa, apetta jouduttiin usein tekemään lumen kanssa. Hevoset juotettiin lammissa, järvissä ja muilla luonnon tarjoamilla juomapaikoilla. Vaikka suomenhevosen rehunkäyttökyky on hyvä, vaikeimpina aikoina ruoka ei yksinkertaisesti riittänyt, kun heinäannos oli vain 4 kiloa päivässä ja lisäksi oli rehuselluloosaa. Virallisesti kenttähevosen tammikuussa 1942 vahvistettu rehuannos oli 6 kiloa heinää, 6 kiloa selluloossaseosta, ja 2 kiloa kevätviljan olkea. Täydennystä ravintoköyhään ruokaan saatiin valkuais- ja fosforilisällä sekä havujauheella. Moni hevosmies varasti hevoselleen ruokaa, jottei tämä nälkiintyisi. Perunankuorintavuorossa ollut sotilas, joka piti hevosensa puolia, veisteli usein paksuja lastuja perunankuorista hevoselleen. Osa hevosista palasikin sodan jälkeen kotiin jopa vähän pullukkana, koska älykkäät ja sitkeät suomenhevoset oppivat hyödyntämään sotilailta jääneet tähteet. (Savikko 2017, s. 121 ja 122).

Oli myös toisenlaisia hevoskohtaloita. Yleensä armeijan hevosmiehiksi otettiin mielellään maatalon poikia, jotka olivat tottuneet käsittelemään ja hoitamaan hevosia. Joskus kuitenkin tehtävään sattui miehiä joilla ei ollut lainkaan kokemusta hevosista.

Paavo Ahola muisteli tapausta jossa hevosenhoitajana oli eräs helsinkiläispoika, joka ei ollut Aholan mukaan "ennen hevosta nähnytkään". Hän ajoi hevosen ojaan, koska ohjakset olivat ristissä. Eläinlääkinnässä työskennellyt Oiva Åfelt puolestaan muisteli että "jos oli huolimaton ajuri, eikä ymmärtänyt hevosen päälle mitään, joku rauta saattoi painaa säkään. Hetihän se oli auki ja turposi ja märki". Joskus, pahimmassa tapauksessa, sotilaalta puuttui sekä hevosmiestaitoja, kärsivällisyyttä, että empatiaa eläintä kohtaan. Jos hevonen ei toiminutkaan halutusti ja juuri niin kuten piti, saattoi väsynyt ja hermostunut ajuri repiä kovakouraisesti tai hoputtaa kepillä. Turhien vammojen ennaltaehkäisemiseksi yksiköiden ja joukko-osastojen eläinlääkintäupseerit ja kengityssepät opastivatkin ja myös valvoivat hevosten hoitoa, valjastusta ja kuormausta (Savikko 2017, s. 108).

KOTIRINTAMAN NÖYRÄ KIVIJALKA

"Pienuudestaan huolimatta se (suomenhevonen) on ihan ihme-eläin, mitä tulee ruumiin vahvuuteen ja suhteellisuuteen, hämmästyttäviin lihasvoimiin, tyytyväisyyteen, sitkeyteen, kestävyyteen ja terveyteen. Sillä on siro ja ilmeikäs pää, korvat ovat pienet ja lyhytkarvaiset, suipot ja elävät, hyvässä asennossa ja joskus niin lyhyet, että ne juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Silmissä on viisas, lempeä ja uskollinen ilme. Pitkä ja leveä otsa todistaa korkealle kehittyneitä sielun ominaisuuksia." (Haavikko 2003, s.107. Sitaatti 1900-luvun alun Suomen parhaan suomenhevostuntijan Ludvig Fabritiuksen suurteoksesta Oma maa)

Kotiin jääneet suomenhevoset olivat niin ikään lujilla, sillä ne joutuivat tietenkin tekemään monen hevosen työt. Irma Vaskela muistelee teoksessaan Kiitos Suomen hevoselle, että kantavat tammatkin tekivät työnsä niin kuin aina ennenkin. Naiset ja lapset opettelivat kouluttamaan ja käsittelemään hevosia, joka oli perinteisesti ollut miesten tehtävä. Toisin kuin lypsävä mies, ei hevosella ajava, tai sitä käsittelevä nainen ollut häpeä. Valtio kantoi osaltaan huolta kotirintaman hevosten tehokäytöstä talviaikana. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö ohjeisti vuonna 1942, että kaikki ne hevoset, joita ei käytetty päivittäiseen ajoon ja joilla oli ajomies, oli ohjattava tukkien kuljetukseen. Muut hevoset, jotka eivät talven vuoksi siis olleet peltotöissä, ohjattiin pinotavaran ajoon. Tätä työtä tekivät naiset, nuorukaiset ja ikämiehet. Puuta tarvittiin loputtomasti polttoaineeksi ja lämmitykseen (Savikko 2017, s. 92 ja 104).

SOTASANKARI

Jäätyneet ikkunat säteilevät,

valkeata ja sinistä,

heinissä oli kukkia,

pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niinkuin miehet,

harjasi jäätyi maahan niinkuin heidän hiuksensa,

kylkesi oli revennyt auki,

mahasi, jossa olit kantanut varsaa, oli revennyt veriseksi kuopaksi,

elämänluola sinussa oli särkynyt

ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä,

joita olit kulkenut vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,

suurissa silmissäsi oli puron kuvat,

sinä kuolit niinkuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta, se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa,

mustaa lunta.

(Haavikko 2003, s. 132. Helvi Hämäläisen runo Hevosille, jotka kaatuivat sodassa)

Puolustusvoimissa palvelleita hevosia kaatui tai katosi jatkosodassa noin 15 000. Lähes joka neljäs sotaan otettu hevonen jäi sille tielleen. Osa hevosista teki vielä kaatumisensa jälkeen viimeisen palveluksen ihmiselle, sillä tarpeeksi nälkäinen sotilas ei karttanut hevosenlihaa. Vaikka hevosmies ei omaa hoidokkiaan pystynytkään syömään, oli huollon kautta kierrätetyn hevosen lihan alkuperä jo tarpeeksi hämärtynyt. Jatkosodassa kuolleista ja vahingoittuneista hevosista maksettiin korvauksia lähes 300 miljoonaa markkaa, vuokria hevosten sotakäytöstä puolestaan runsaat 350 miljoonaa markkaa. Rahassa ei tietenkään voida koskaan mitata sitä kiitollisuudenvelkaa, johon suomalaiset uskollisille suomenhevosilleen jäivät. Jotkut rintamalta selviytyneet ja kotiin palaavat hevoset saattoivat kulkea kotitallille aivan omin päin. Tällainen oli Veikko Sihvolan perheen Jukka-ruuna. Naapuri saatteli hevosen omaan kotiinsa ja kehotti jatkamaan lopun matkaa itsekseen. Jukka oli kävellytkin kotiin ja jäänyt kaikessa rauhassa odottamaan tallin oven avaamista. Myös Mauri Saari oli mukana palauttamassa hevosia junilla kotiseuduilleen. Hän muisteli: "Sydäntä kouraisi hevosten hirnunta kotiseudun lähestyessä. Kyllä niillä oli ollut kova ikävä kotiin". Myös vanhojen sotakavereiden koskettavia jälleennäkemisiä tapahtui. Jukka Tyrkkä kertoi kuinka entinen hevosmies oli tullut sodan jälkeen tapaamaan uskollista sotatoveriaan, Nella-tammaa. Nellan pää viipyi kuuleman mukaan pitkään - hyvin pitkään - miehen vasemmassa kainalossa Nellan huulten hamuillessa hänen kättään vanhan veteraanin oikean käden ollessa kaartuneena Nellan kaulan yli lähes loputtoman hiljaiseen hyväilyyn (Savikko 2017, s. 203).

Sodankäyneitä suomenhevosia pidettiin sotasankareina ja niitä inhimillistettiin, säälittiin ja kunnioitettiin. Veteraanihevosia kohdeltiin usein kärsivällisemmin ja ruokittiin paremmin kuin muita hevosia. Siitä huolimatta, että työtä oli jälleenrakentamisen vuosina loputtomasti, annettiin sodan väsyttämien ja traumatisoimien hevosten toipua niin pitkään kuin oli mahdollista ((Savikko 2017, s. 203).

ITSENÄISEN SUOMEN JÄLLEENRAKENTAJASTA HARRASTEHEVOSEKSI

"Kestävyytensä ohessa on Suomen hevosen, kuten kansankin, ominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan syrjäteille, niin ajomiehen täytyy pitää varansa, ja jos se on ottanut tavakseen pysähtyä mäissä, niin sitä ei ole helppo saada pois sen päästä. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta tottumattoman kanssa se menettelee väliin, miten tahtoo." (Saastamoinen (toim.) 2007, ote Sakari Topeliuksen teoksesta Maamme kirja (1875), s. 53).

Samalla itsepäisyydellä Suomen kansa suomenhevosensa kanssa taisteli itsenäisyyden ja rakensi sotien murskaaman maamme uudestaan.

Sodanjälkeinen aika 1940-luvulta 1960-luvulle oli suomenhevosen kulta-aikaa. Suomenhevoset olivat Suomen jälleenrakentamisen aikana maa- ja metsätaloudessa äärimmäisen tärkeitä. Suomenhevosia oli tuona aikana maassamme enemmän kuin koskaan. Talvella 1946 tehtiin suomenhevosten määrässä ennätys: noin 130 000 hevosta oli metsätöissä. Koneistumisen myötä hevos- ja metsätyövoiman tarve pelloilla ja metsissä kuitenkin väheni. Työhevosten lisäksi maaseudulta katosivat myös ihmiset, sillä vuosien 1950-1975 välillä kaupunkeihin muutti noin miljoona ihmistä. 1960-luvun aikana suomenhevosten kokonaismäärä romahti neljännekseen vuoden 1950 määrästä. Vuonna 1980-luvulla suomenhevonen oli vaarassa kadota. Onneksi vuonna 1990-luvulla suomenhevosten määrä kääntyi kuitenkin uuteen nousuun. Suomenhevonen selviytyi monipuolisuutensa ansiosta ja nykyään se onkin lähes yksinomaan harrastekäytössä ratsuna tai ravurina (Savikko 2014, s. 257).

Suomen kansallishevosen aseman suomenhevonen sai vuonna 2007. Suomenhevonen onkin yksi maamme keskeisistä symboleista ja sen tarina on identtinen koko kansan selviytymistarinan – ja Suomen itsenäisyyden kanssa.

Suomenhevosen kantakirjaa pitää Suomen Hippos ry. Suomenhevosen kasvatusta ohjataan neljään suuntaan: juoksijaksi, ratsuksi, työhevoseksi ja pienhevoseksi.

Suomenhevosen liputuspäivä on 6. syyskuuta. Se on myös suomenhevosen kantakirjan perustamispäivä vuonna 1907.

Tällä hetkellä suomenhevosia arvellaan olevan noin 19 500 (Suomenratsut ry SuoRa, n.d.)

Vaalikaamme kansallisaarrettamme suomenhevosta ja sen tekemää korvaamatonta työtä itsenäisen Suomen puolesta.

Suomen Hevosurheiluliitto kiitollisena toivottaa maamme SUOMENHEVOSILLE Hyvää Itsenäisyyspäivää!

LÄHTEET:

Haavikko, Ritva 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. WSOY.

Kanala, Sari 2025. Suomenhevonen. Amusantti.

Saastamoinen, Markku (Toim.) 2007. Suomenhevonen. Teoksessa Kemiläinen, Jorma (Toim.), Tie suomalaisuuden symboliksi: Suomenhevosen vaiheet kaunokirjallisuudessa (ss. 53-62). Suomen Hippos ry.

Savikko, Sari (Toim.) 2014. Suomenhevonen: Arjen sankari. Teoksessa Savikko, Sari (Toim.), Sotasankari (ss. 181-260). Amanita.

Savikko, Sari 2017. Suomenhevonen: Isänmaata rakentamassa ja puolustamassa. Amanita.

Suomenratsut ry, SuoRa (n.d.). Suomenhevonen – sisulla ja sydämellä. Haettu 4.12 osoitteesta Suomenhevonen - Suomenratsut ry. - SuoRa.